Olin eilen työn puolesta erään koulun pihalla nuoren kanssa keinumassa ja viettämässä ulkoilmaelämää. Läheisyyteen ilmestyi nuorta hieman nuorempi lapsi , joka joko odotti koulukyytiä tai muuten vain tappoi aikaa ennenkuin lähti kotiin. Hän siinä aikansa taiteili rekillä ja tämä alkoi mukanani ollutta nuorta kiinnostaa. Hän otti kontaktia ja lapset alkoivat juttelemaan. Hetken päästä he jo keinuivat yhdessä kilpaillen kumpi hyppää pitemmälle. Molemmille oli tärkeää myös aikuisen huomio ja se, että tämä näkee kuinka taitavia he ovat siinä, mitä olivat tekemässä. Aikuisen eli minun ihmetellessä taitoja, nuorempi lapsista totesikin:”No kai mä nyt osaan, kun käyn täällä joka päivä kun oon koulussa. Oon tossa koulussa joka päivä, paitsi lauantaina ja sunnuntaina.” Niinpä tietenkin, miten en tullut asiaa ajatelleeksi.
Kohtaamisesta oli aistittavissa se, miten tärkeää on tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Saada kannustusta ja ihmettelyä aikuiselta taidoista ja siitä, että on olemassa. Koska vain näin meistä jokainen tulee näkyväksi, omaksi persoonsakseen. Kun olemme jollekin merkityksellisiä ja ihmeellisiä omina itsenämme ja myös taitoinemme, muutumme myös itsellemme näkyviksi.
Lopuksi sanoimme heipat kaikki hymyillen ja aikuisellakin oli hieman näkyvämpi olo. Olen siis olemassa, minäkin.
